aihe: 69

Ennen kuin seurueemme yhteisen toimeliaan päivän jälkeen hajaantui, menimme yhdessä itämaiseen ravintolaan syömään. Iloinen joukkomme vaikeni kokonaisen viisi minuuttia, kun syvennyimme ruokalistaan. Minä ohitin nopeasti ja välinpitämättömästi ensimmäiset sivut. Paistetut nuudelit ovat jokaisessa itämaisessa ravintolassa vasta ruokalistan viimeisillä sivuilla. Valitsin Nuudeli specialin, suljin ruokalistan ja nojauduin taaksepäin tuolissani.

Kohta hymyilevä tarjoilija saapuikin ottamaan vastaan tilauksemme. Numeroita sateli ilmassa kuin pieniä paperilennokkeja, ja hän nappasi ne tottuneesti kynällään aaviitosen-kokoiseen lehtiöönsä.
...kaksitoista...   ...kolmekymmentäneljä...  ...minulle myös...   ...minulle neljäkymmentäyksi...


Sitten tuli minun vuoroni. "Kuusikymmentäyhdeksän". Yhtäkkiä kaikki hiljenivät. Leila, joka istui minua vastapäätä, tokaisi: "Jaaha. Sinä otit sitten sen numeron." Porukka naurahti. Minulla oli ohikiitävän hetken ajan deja vu-elämys: aivan kuin olisin taas yläasteella, ja maailma, aina matematiikan kaavoja myöten, täynnä monenlaisia symboleja, joiden piilomerkityksistä piti olla perillä, jos ei halunnut menettää kasvojaan. Sitten Matti tilasi ruokalajin numero viisikymmentä, ja palasin taas nykyhetkeen. Ja piakkoin söin maukkaimman nuudeliannoksen ikinä.