En koskaan unohda

Oli varhainen aamu, kun hän sulki tila-autonsa takaovet, nousi ajajan paikalle ja lähti ajamaan kohti pohjoista. Siellä, mistä hän lähti, täplittivät keltaiset, siniset ja valkoiset krookukset jo vihreää nurmea, ja puiden lehdet olivat lähes kokonaan auenneet. Mitä kauemmas hän ajoi, sen talvisemmaksi maisema muuttui. Kun hänen oli monta tuntia ajettuaan pakko pysähtyä tankkaamaan ja syömään, oli maa karun harmaanruskea ja puiden oksat paljaat ja kaidat kuin rautalanka. Aivan kuin aika olisi kulkenut taaksepäin. Hänen mieleensä nousivat vanhat filminpätkät, joissa autojen renkaat näyttävät pyörivän taaksepäin, vaikka auto liikkuu eteenpäin.

Kun hän sovitun etapin saavutettuaan soitti puhelun, oli lunta satanut jo puoli tuntia. Onneksi lumi suli pois heti kosketettuaan auringon edellisenä päivänä lämmittämää tietä. Tieltä suistuminen olisi vihoviimeinen asia, mitä tällä reissulla voisi tapahtua. Kun hän oli vaihtanut kesärenkaat, ei hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä, että joutuisi näin pian ajamaan pohjoiseen, lapsuutensa maisemiin. Hän vaihtoi puhelimessa naisen kanssa muutaman sanan ja jatkoi ajamista lumisateessa.

Hän ajoi sisään avoimesta takorautaportista. Nainen oli ovella vastassa. Siellä odottivat myös kolme kotipaikkakunnalle jäänyttä serkkua. Nainen avasi pariovet. Niiden takana oli katafalkki, saattovaunut ja muuta hautausmaan vainajiensäilytystiloihin kuuluvaa esineistöä. Aulan takana olivat toiset pariovet, joissa oli kyltti :"Muista sulkea kylmiön ovet ja sammuttaa valot".

Kun hän avasi tila-autonsa takaovet ja valmistautui yhdessä serkkujensa kanssa nostamaan tyttärensä arkun auton takaosasta hautausmaanhoitajan pitelemän katafalkin päälle, aika lakkasi kulkemasta taaksepäin. Se pysähtyi ja pyörähti saman tien takaisin nykyhetkeen. Nyt oli kevät, ei talvi. Talvella Emma eli. Keväällä hän oli kuollut. Nyt oli kevät. Täälläkin.