Tälläkin viikolla pyrimme runoon proosan avulla. Tekstinäyte on Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)

Sinun kätesi oli koko ajan ylläni. Kun kasvoin, se ei ollut enää suojaava, vaan se esti minua kasvamasta, painoi kumaraan, pakotti katsomaan maahan. Halusin kulkea selkä suorassa, katse kohti taivaanrantaa. Lähdin pois, ja lähdettyäni olen joka päivä sekä kaivannut että kaihtanut auttavia käsiä.