Äiti kertoi että pikkuveli tuli liian aikaisin pois äidin mahasta ja jatkaa mahaelämää keskoskaapissa. Mutta minä olen jo seitsemänvuotias ja ymmärrän asioita. Äidin mahasta ei kuulu mittauslaitteiden piipitystä ja hälyttimien huutoa. Äidin mahassa pikkuveli ei hauko henkeä niin että joka hengenvedolla mahanahka melkein ottaa kiinni selkärankaan. Äidin mahassa pikkuveli ei ole täynnä letkuja. Äidin mahassa ei ole käsienpesuohjeita eikä vierailuaikoja.  Äiti sanoo mummille jaksavansa sillä, että roikkuu kiinni lääkärin hyvässä ennusteessa. Mutta ei äiti roiku missään, hän seisoo keskoskaapin vieressä sairaalan ruma vihreä aamutakki vaaleankeltaisen pyjaman päällä ja tuijottaa pikkuveljeä, jota ei saa edes ottaa syliin, ennen kuin pikkuveljen keuhkot vahvistuvat. On ihan kuin äiti olisi mennyt pois, ja tilalle tullut joku vieras, jolla on äidin naamari kasvoilla. Äiti pääsee kotiin mutta on kaiket päivät sairaalassa. Äiti ei puhu minulle ja isille juuri mitään. Pikkuveli pääsee kotiin vappuna. Se hengittää jo ihan tavallisesti, ja minä saan pitää sitä sylissä. Mutta käsiä pitää pestä usein, eikä meillä saa käydä kukaan kylässä ennen kuin pikkuveli on vähän vahvistunut.