Eilen tein sen: lähdin uimahallissa vesijuoksemaan altaan syvästä päästä!

Olen kammonnut syvää vettä siitä alkaen, kun yhdeksänvuotiaana olin vähällä hukkua. Olin juuri oppinut uimaan. Räpiköin ja räiskytin niin, etten nähnyt minne olin menossa. Niinpä polskin huomaamattani kotirannan äkkisyvään osaan. Isä huusi rannalta: "Olet liian kaukana!". Minä lopetin uimisen ja käännyin katsomaan, mitä hän huutaa. Jalkani eivät tavanneetkaan pohjaa, vaan upposin pinnan alle.

Menin kai jonkinlaiseen shokkitilaan. Tuijotin silmät auki, liikkumatta ja hengittämättä eteeni. Auringonvalo siivilöityi humuspitoisen veden läpi vihreänkeltaisena. Pienet mutahiukkaset tanssivat valossa. Paikoilleen jähmettynyt käsivarteni näytti sekin vihreänkeltaiselta. Vesikasvit huojuivat aiheuttamani paineaallon voimasta. Hiljaisuuden rikkoi äkillinen voimakas humahdus. Valomaisema hajosi pieniksi pyörteiksi. Kohosin pyörteiden läpi auringonpaisteeseen. Isä oli sukeltanut perääni ja toi minut pintaan. Isä kertoi, että olin maannut pohjalla kippurassa. Hassua, minusta tuntui koko ajan että vajosin hitaasti pystyasennossa.

En ole tuon jälkeen ollut kovin innokas uimari. Pysyn kyllä pinnalla, mutta tekniikkani on onneton ja koska en uskalla mennä syvään veteen, ovat uintilenkkini pikku pyrähdyksiä. Lapsiini en onneksi ole vedenpelkoani tartuttanut. Muutama vuosi sitten uskaltauduin aikuisten uimakouluun. Sen jälkeen vesi ei enää ole ollut viholliseni, vaikka siihen edelleenkin suurella kunnioituksella suhtaudun.

Vesijuoksu tuntui heti ensikuulemalta kivalta tavalta olla vedessä. Aikuinenkin voi käyttää kelluketta, ihan luvan kanssa! Minulle oli kuitenkin kova paikka se, kun jalat ensimmäisen kerran eivät tavanneet pohjaa. Mutta siitä se lähti. Ja eilen uskalsin luottaa siihen, että en huku, vaikka laskeudun altaaseen syvästä päästä. Suuri pieni asia.