Tänään on pyhäinpäivä. Toisille se on taas yksi ärsyttävä päivä, jolloin kaupat ovat kiinni. Toisille, esimerkiksi minulle, se on päivä, jolloin muistellaan kuolleita läheisiä.
Muistaminen ei mielestäni vaadi konkreettista haudalla käyntiä. Esimerkiksi mummini haudalle minulla on matkaa 20 kilometriä. Autonomistajana voisin siis ihan hyvin käydä viemässä sinne kynttilän. En kuitenkaan tee niin, vaan sytytän hänelle kynttilän lähihautausmaan (Mikä hassu sana!) muualle haudattujen muistopaikalle. Välinpitämättömyydestä ei ole kyse. Mummi oli minulle rakas. Antaisin viikon elämästäni, jos saisin vielä kerran jutella hänen kanssaan. Tämä vaan on minun tapani.

Syksyllä ja talvella ei ole montaa kauniimpaa paikkaa kuin kynttilöiden täplittämä hautausmaa. On sopivan hämärää, etteivät muistomerkkeihin kaiverretut vuosiluvut erotu eikä aivojen automaattilaskuri saa masentavaa materiaalia tyyliin "tuo raukka eli vain 12-vuotiaaksi."

Olen huomannut, että on helpompi kuljeskella sellaisella hautausmaalla, minne ei ole haudattu omia rakkaita. Olla ikään kuin turistina, ei asianomistajana.

1033673.jpg

Muualle haudattujen muistopaikka. Minun kynttiläni -no, on se siellä jossakin.