Minulla on masennuksesta ja työuupumuksesta pikkuhiljaa toipuessani käynyt niin, että tiedostan toisinaan kipeästi sen, mitä olen menettänyt. En enää jaksa niin paljon kuin ennen. (Vaikka enhän minä oikeasti jaksanut silloin ennenkään. Kaksi ihmistä tekee nykyään niitä hommia, mitä ennen tein yksin. Ja heillä on kuulemma kiire ja stressi.) Olen lyhytjännitteisempi. Muistini on huonontunut. Minua väsyttää aina. Joskus tuntuu, että olen vähemmän minä kuin ennen. Ehkä tästä kasvaa uusi minä? Ei vähemmän eikä enemmän kuin ennen. Vain erilainen.

Kun uuvuin, hain siirtoa uusiin tehtäviin. Työnantaja suostui siihen pitkän väännön jälkeen. Niiden, jotka seurasivat läheltä tilannetta, mielestä minä tein viisaasti. Mutta niiltä, jotka eivät tapahtumien käänteitä juuri mitään tiedä, tulee edelleen kommenttia tyyliin  "Vieläkö sinä teet  *******  työtä? (Etkö hae muuta?)"

Minua on järkyttänyt se, että jos haluaa apua, pitää itse olla mielettömän sinnikäs ja vahva juuri silloin, kun voimat ovat täysin lopussa ja pystyy tuskin kulkemaan pihan poikki pyörtymättä. Tämä on totisesti terveiden ja vahvojen maailma.

Ei kannata enää juosta. Pitää tyytyä kävelemään. Mutta nyt ehtii huomata paljon sellaista, minkä ohi ennen viipotti hurjaa vauhtia.