Yhdeksänvuotias teippaa viisi kesän aikana keräämäänsä kasvia tukeville A4-paperiarkeille ja kirjoittaa otsa rypyssä nimiöitä: kasvin nimi, löytöpaikka, päivämäärä, kerääjän nimi. Työ sujuu hyvin, vaikeinta oli työhön ryhtyminen. Niinhän se usein aikuisillakin on. Kasvien keruupäiviä emme olleet aikoinaan merkinneet ylös, ja ajoitus piti lopulta suorittaa summittaisesti tyyliin "mummolan reissun jälkeen" tai "ennen Suomen Tivolia", ja arpoa todennäköisin päivämäärä keruupäiväksi. Kasvit ovat tyypillisiä sateisen kesän tuotoksia, isoja ja reheviä.

Minun kouluaikoinani ei peruskouluissa kerätty kasveja. Itse keräsin kasveja vasta opiskellessani ammattiin. Se oli kivaa. Moni opiskelukaveri piti kasvien keruuta tyhjänä ajanhukkana, ja kasveja kierrätettiin ahkerasti opiskelijalta toiselle. Nimilaput vain vaihdettiin. Opettaja otti nimittäin vain muutaman kasvion kerrallaan arvosteltavaksi ja otti ja palautti niitä pitkin talvea. Joku totesikin, että jos opettaja pyytää kaikkien kasviot yhtä aikaa nähtäväksi, niin hukassa ollaan. Opettaja ilmeisesti huomasi jotain, sillä hän arvosteli kasviot omalaatuisesti: lähestulkoon samat kasviyksilöt sisältävästä kasviosta saattoi joku saada arvosanaksi kolmosen, ja muutaman viikon kuluttua joku toinen viitosen. Mutta paha mennä valittamaan...

Eräs länsisuomalainen tuttavani kertoi lainanneensa oppikouluaikoinaan karjalaissyntyisen isänsä kouluaikaisesta kasviosta erään kasvin. Opettaja oli todennut, että "Tämä on ensimmäinen kerta, kun tämä kasvi tavataan Vuoksen vesistön länsipuolella." ja reputti kasvin.