Menen omilla avaimillani sisälle suureen huoneeseen, joka on jaettu sermeillä useaan eri työtilaan. Vien tuohon huoneeseen kerran viikossa nipun papereita, joita ei niiden sisällön vuoksi voi faksata kenen tahansa faksin ohi kulkijan nähtäväksi.

Tähän aikaan ei suuressa huoneessa yleensä ole ketään. Erään sermin takaa kuitenkin kajastaa valoa. Heleä naisen ääni huikkaa:

- Älä säikähdä! Minä se vaan täällä olen!

Neiti Tuikea (nimi muutettu) on ylitöissä. Hiljaisessa huoneessa normaalityöajan ulkopuolella saa tehdä paperitöitä kenenkään häiritsemättä.

Minä olen aina suhtautunut pienellä varauksella neiti Tuikeaan, etenkin sen jälkeen, kun hän alkoi vaatia minulta tuota jokaviikkoista paperinivaskaa aikaisempaa kireämmällä aikataululla. Muut kohtalotoverini saivat kyllä tuoda nippunsa entisellä löysemmällä aikataululla.

Vaihdan neidin kanssa tavanomaiset fraasit. Neiti on jotenkin lempeämpi ja pehmeämpi kuin virka-aikana. Hän katsoo minua hetken aikaa huolestuneena.

- Oletko sinä ollut tyytyväinen uudessa työssäsi?

- Uudessa työssäni?

- Niin. Tässä mihin sinä vaihdoit.

Teen mielessäni nopean laskutoimituksen. Loppuunpalamisestani on neljä ja puoli vuotta aikaa. Siitä, kun omasta tahdostani ja vastoin esimieheni tahtoa jätin entisen työni ja siirryin samalla työnantajalla uuteen, huonommin palkattuun ja ns. vähempiarvoiseen mutta inhimillisempään työhön, on lähes neljä vuotta.

Juttelen neidin kanssa jonkin aikaa. Kyllä, olen ollut tyytyväinen. Palkka putosi, mutta ei niin paljon, että se olisi ollut mitenkään ratkaisevaa. En olisi voinut jatkaa niillä ehdoilla, mitä esimieheni silloin asetti.

- Eikä raha merkitse kaikkea, neiti Tuikea sanoo jämerästi.

Ei todellakaan. Jätän paperit ja lähden kotiin. Mielialani on oudon kaksijakoinen. Toisaalta minua koskettaa syvältä se, että tämä raudanluja henkilö on ilmeisesti täysin vilpittömästi ollut huolissaan minusta, ja helpottunut kuultuaan, että minä olen tyytyväinen taannoiseen ratkaisuuni. Toisaalta minua itkettää. Olenko minä koko lopun työurani ajan -yli 20 vuotta olettaen, että eläkeikä ei nouse- se, joka ei jaksanut? Kuitenkin, vasta nyt, kun aikaa on kulunut ja pöly laskeutunut, voin tarpeeksi objektiivisesti sanoa: Kannatti olla itsepäinen ja vaihtaa tehtävää.

Mietin myös sitä, että silloin vuosia sitten, kun kriisi oli päällä, ei kukaan kysellyt jaksamiseni perään, vaikka olisin sitä silloin eniten tarvinnut. Myöhemmin kyllä löytyi kyselijää. Ja selän takana oli tietenkin puhuttu. Enpä toisaalta voi olla varma, osaisinko itsekään sen kummemmin olla vastaavassa tilanteessa olevan tukena. Jos ihminen ei pyydä apua, on kynnys tyrkyttää sitä suuri. Ja uupumus voi pukeutua niin moneen eri kaapuun. Minulla on hämärä muistikuva, että ensin kävin pitkän aikaa ylikierroksilla, sitten väsähdin niin, että pihan yli käveleminen tuntui Saharan erämaan ylittämiseltä.

Neljä vuotta. Pitkä aika, jos sitä ajattelee eteenpäin. Äärettömän lyhyt taaksepäin katsottuna. Ja miten paljon sinä aikana on tapahtunut.