Suomi24:n etusivulta sattui pari päivää sitten silmiini mielenkiintoinen otsikko: "En osallistu omiin ylppäreihin." Lukiolaisen äitinä napsautin linkkiä. Ketjun aloittaja on tämän kevään ylioppilas, joka kokee, että vanhemmat ovat yo- juhlahuumassa kävelleet täysin itse juhlakalun toiveiden yli. Hän ei edes tiedä, mihin kellonaikaan juhlat alkavat tai missä ne pidetään... Ainoaa toivetta, kinuskikakkua, ei äiti suostu tilaamaan, koska tulossa on kermakakkuja. Aloittaja suunnittelee hakevansa vain lahjat ja rahat juhlapaikalta ja häipyvänsä omaan kotiinsa juhlimaan omien ystäviensä kanssa.

 

Viestiketju löytyy täältä http://keskustelu.suomi24.fi/node/8167757/thread . Ketjuun on viikossa tullut 273 vastausta. Luin ketjun, välillä nauratti, välillä itketti, toisinaan tympäisi. Osa kirjoittajista oli sitä mieltä, että aloittaja on kiittämätön kakara, osa oli sitä mieltä, että tottakai juhlan päähenkilö pitää ottaa mukaan juhlien suunnitteluun. Jotkut muistelivat omia yo-juhliaan. Toiset mollasivat ja väheksyivät yo-tutkintoa (taas yksi asia, joka ei muutu, vaikka sukupolvet vaihtuvat).

 

Itselläni on äiti, jolta mopo tuppaa karkaamaan käsistä, kun tulossa on juhlat. Yo-juhlieni lähestyessä äitini ilmoitti, että juhlamekon pitää olla kokonaan valkoinen. Yritin panna vastaan, mutta turhaan: koska hän maksaa mekon, hänellä on oikeus valita se. Kiersimme kaikki läheisen pikkukaupungin kaupat. Koko kaupungista löytyi yksi täysvalkoinen juhlamekko. Se oli hirvittävän ruma, mutta ajattelin, että eihän sitä tarvitse pitää kuin yhden kerran. Enkä todellakaan pitänyt sitä toista kertaa. Äitini kielsi minua myös lähtemästä tavan mukaan illalla muiden ylioppilaiden kanssa kaupunkiin juhlimaan. Lähdin kuitenkin. Ja kun ylioppilaskuvat aikanaan tulivat valokuvaamosta, ne olivat äitini mielestä niin rumat, että hän oli jo varaamassa valokuvaamosta uutta aikaa ja tilaamassa uusia ruusuja kuvausta varten. Sain kuitenkin puhuttua hänet ympäri.

 

Kun muutamaa vuotta myöhemmin menin naimisiin, äiti ja isä pyysivät, etttä he saisivat järjestää ja maksaa häät. Äitini tuli eräänä iltana kotiini, ja tokaisi karskisti: "Ostat sitten Vuokon hääpuvun, jossa on keeppi. Hiuksiisi laitat orvokkeja." En tehnyt niin. Olimme sopineet jo aikaisemmin, että kustannan hääpuvun ja kampauksen itse, joten ne olivat itse hankkimiani ja minun tyylisiäni. Kun äiti teki vieraslistaa, hän lisäsi siihen omia työkavereitaan, joita minä ja mieheni emme olleet koskaan nähneet. Työkaverit kuitenkin sanoivat äidilleni, että he eivät tule, koska heidän mielestään se ei ole sopivaa: he eivät ole sukua eivätkä tunne hääparia. Kun äiti aikoi kutsua sinne ala-asteen opettajani, joka aikoinaan neljän vuoden ajan katsoi päältä, kun luokkani pojat hakkasivat minua välitunneilla, ilmoitin, että tuota kutsuvierasta en hyväksy. Ihme kyllä äiti suostui. Itse hääpäivä sujui kivasti. Häistä jäi kuitenkin kitkerä jälkimaku: muutama viikko häiden jälkeen äiti kertoi minulle rahasumman, jonka he isän kanssa olivat häihin kuluttaneet. "Olisi sinulle vähempikin riittänyt. Mutta kun minulla ei ole muita tyttäriä". Ja päälle raskas huokaus. Silloin tunsin itseni maan matoseksi.

 

Lasteni ristiäiset saimme jo järjestää mieleisiksemme yllättävän vähäisellä väännöllä. Mutta minä ja mieheni maksoimme ne tietenkin kokonaan itse. Vanhemman lapsemme ristiäisiin äitini yritti kyllä tehdä megalomaanisen laajaa vieraslistaa, käski antaa pojan toiseksi nimeksi isäni toisen nimen ja äyski, että "ette sitten ota virreksi "Mä taimi olen sun tarhassas", se on kauhea!", mutta kun kerroin rauhallisesti, että me teemme näin ja näin, hän ei alkanut tingata vaan totesi, että okei, te teette niin.

 

Kun 40-vuotispäiväni lähestyi, äidillä oli taas vieraslista valmiina: "Totta kai sinä pidät 40-vuotissynttärit, minäkin pidin. Ja kutsut niihin samat ihmiset, jotka olivat minun 40-vuotissynttäreilläni." Minä sanoi äidille, että en juhli 40-vuotissynttäreitäni. Mutta hän voi tulla kahville isän kanssa klo 15. Äidille kertomatta kutsuin myös kolme ystävääni ja kummitätini. Nähtyään muut vieraat äiti mulkoili minua vihaisesti, mutta hillitsi itsensä.

 

Odotan mielenkiinnolla poikani vuoden päästä (toivottavasti) tulevia yo-juhlia. Hyvää tarkoittavan mielenkiinnon ja ahdistavan toisen asioihin sotkeutumisen välinen raja on häilyvä. Niin on myös kokeneemman antamien tarpellisten neuvojen ja toisen yli jyräämisen välinen raja. Äidin ja tyttären välinen suhde on kuulemma maailman vaikein ja monisyisin. Minä ja äitini olemme kuitenkin edistyneet sitten nuoruuteni päivien, joten olen toiveikas. Ja olen päättänyt, että hoidan juhlien suunnittelun niin, että poikani ei tarvitse ahdistuneena miettiä, tullako omiin juhliin vai karatako muualle.

 

Kurkistin uteliaana viestiketjun loppuun: osallistuiko ketjun aloittaja lopulta omiin juhliinsa? Vastausta ei näy eikä kuulu. Tiedä vaikka koko aloitusviesti olisi provo. Mutta kovasti tunteita aihe on  ihmisissä herättänyt. Minutkin se sai muistelemaan vanhoja juhliani ja pohtimaan äitisuhdettani.