Lapsuuteni kyläkoulun kirjasto oli pienessä huoneessa talonmiehen asunnon seinänaapurina. Kaikki seinät olivat lattiasta kattoon täpötäysien kirjahyllyjen peitossa. Keskellä huonetta oli kirjoituspöytä. Sen ääressä istui kolmena iltana viikossa yläluokkien opettaja. Hän kirjasi lainattavat ja palautetut kirjat isoon vihkoon. Lainakirjojen takakannessa oli pieni tasku ja taskussa kortti. Korttiin opettaja kirjoitti lainaajan kirjastokortin numeron. Suurin osa kirjoista oli lasten ja nuorten kirjoja. Kylän aikuiset eivät paljoa kirjaston palveluja käyttäneet. Kirjojen lukemista pidettiin joutavana ajanhukkana.

Äitini oli ahkera lukija, mutta hän olikin muualta muuttanut, vieraan paikkakunnan kirkonkylän kasvatti. Äidilläni oli muitakin outoja kotkotuksia. Hän jopa kävi lähikaupungissa teatterissa, vaikka sellaisesta sai kyläläisten käsityksen mukaan vain vahinkoa sielulle. Äiti yritti johdattaa minua ja veljeäni  kirjojen maailmaan. Veljeni ei lukemisesta innostunut, mutta minä olin innokas kirjaston käyttäjä silloin ja olen edelleenkin. Olin ala-asteen ensimmäisestä neljänteen luokkaan todella rankan koulukiusauksen uhri, ja kirjat olivat vilkkaan mielikuvituksen ohella minulle pakopaikka ankeasta todellisuudesta.

Olin noin 10-vuotias, kun kunnan kirjastoauto ulotti reittinsä kotikylääni. Muistan vieläkin kirjastoauton ensimmäisen käynnin. Oli pimeä talvi-ilta. Minä, äiti ja muutama kylän lapsi olimme tulleet hyvissä ajoin kaupanmäelle autoa odottamaan. Olihan siellä myös kaksi kaupanmäellä asuvaa vanhaa naista, jotka jupisivat niin kovalla äänellä, että me varmasti kuulimme: "Kaikenlaista muka pitää järjestää..." "On se kumma, kun ei nykyajan lapsille enää koulukirjat riitä." Sitten maantieltä alkoi kuulua ison auton moottorin murinaa. Se oli kirjastoauto! Se näytti ihan kauppa-autolta. Kirjastoauto pysähtyi. Kuski aukaisi oven Me nousimme rappuset auton sisälle. Kriittiset vanhukset eivät tulleet autoon. He paarustivat kohti kotejaan.

Auto oli sisältäkin ihan kuin kauppa-auto, seinähyllyillä vain oli elintarvikkeiden sijasta kirjoja. En enää muista, minkä kirjan lainasin, mutta kokemus oli jännittävä. Kirjastoauto oli minulle, kiusatulle ja syrjitylle lapselle, taas yksi uusi todiste siitä, että tuon pienen, ahdasmielisen, Janten lakia tiiviisti noudattavan kylän ulkopuolella oli toisenlainen maailma. Janten lakiin tutustuin tietenkin kirjaston avulla!

Yläaste, jota kävin, oli keskisuuri maaseututaajaman koulu. Koulurakennuksen yläkerrassa oli iso kirjasto. Siellä oli isot valoisat ikkunat, hyllylabyrintti sekä pöytiä ja tuoleja asiakkaille, jotka halusivat syventyä kirjoihin kirjaston rauhassa. Oppilailla oli tietyt välitunnit, jolloin kirjastossa sai käydä. Kirjastonhoitaja oli jo eläkeikää lähestyvä nainen, laiha, silmälasipäinen ja hyväntuulinen. Eräänä keväänä minä hurahdin James Bond-kirjoihin. Toukokuun loppuun mennessä olin saanut luetuksi kaikki Bond-kirjat lukuunottamatta Tohtori Ei:tä. Se oli lainassa jollakin muulla koko toukokuun. Se palautettiin kirjastoon päivää ennen lukukauden loppumista. Kirjastonhoitaja ei ensin halunnut antaa sitä minulle, koska kesäloma oli alkamassa ja minä asuin niin kaukana kirjastosta, että en olisi voinut kirjaa loman aikana palauttaa. Lupasin ja vannoin lukevani kirjan yhdessä illassa ja palauttavani sen seuraavana päivänä. Pidin lupaukseni. Kello oli kaksi aamuyöllä, kun Tohtori Ei tukehtui guanokasan alle,  maailma pelastui ja kirja loppui.

Tuo kirjastonhoitaja järjesti eräänä talvena kirjavisan. Hän kirjoitti kirjoituskoneella pienille korteille kysymyksiä tunnettujen kirjailijoiden teoksista ja kysymysten perään a - b- ja c-vastausvaihtoehdot. Kilpailuun osallistuja sai kynän ja paperinpalan, jolle hän kirjoitti oman nimensä ja mielestään oikeat vastaukset. Tuosta kilpailusta on jäänyt mieleeni yhden kysymyksen alku. Siinä oli painovirhe. Minä ja kaksi luokkakaveriani tirskuimme tuolle painovirheelle hyllylabyrintin suojissa. Mietimme, pitäisikö meidän sanoa painovirheestä kirjastonhoitajalle. Lopulta päätimme sanoa siitä, ettei kivan tädin tarvitse hävetä. Vein kysymyskortin kirjastonhoitajalle. Hän luki ensimmäisen virkkeen: "Aapeli kirjoitti myös huorille." Täti purskahti nauruun,  sanoi: "Voi kauhea, tämä pitää heti ottaa pois!" , ja heitti painovirhepaholaisen tuotoksen roskakoriin.

Aikuisena olen aina joko asunut kirjaston lähellä tai kirjasto on ollut työmatkani varrella, joten olen helposti pystynyt vaalimaan rakkauttani kirjoihin. Mielestäni maksuton kirjastolaitos pitää säilyttää. Itselleni se on ollut etenkin  takavuosieni työttömyyskausina sekä masennuksen vuosina  suurenmoinen  lohdun ja terapian lähde