Tapasin ensimmäistä kertaa livenä kollegan, josta olen  kuullut paljon yhteiseltä tuttavaltamme. Esittäydyin. Hän kertoi kuulleensa minusta vuosien varrella paljon.

- E:ltä varmaankin? kysyin.

- Häneltä, ja monelta muultakin. Mukavaa viimeinkin tavata ihminen, josta on kuullut niin paljon.

Tapasimme työni merkeissä, eli ikävissä asioissa, joten emme jutustelleet yhteisistä tuttavistamme sen enempää. Kun ajoin töistä kotiin, mietin kohtaamistamme. Ettäkö minusta olisi ollut paljon kerrottavaa? Ennen burn outia ja masennusta, ehkä. Sen jälkeen olen ollut enimmäkseen poissa silmistä ja samalla poissa mielistä. Olen kuin jokin tylyssä ympäristössä horrostava öttiäinen, joka on elossa, mutta ei kiinni elämässä. En ole päässyt yli siitä, miten ystävät ja sukulaiset käänsivät minulle selkänsä silloin muutama vuosi sitten. En uskalla kiintyä keneenkään enkä innostua mistään. Olen saavuttanut jonkinlaisen hauraan tasapainon ja pelkään uusien pettymysten romahduttavan sen. Vaikea parisuhde syö myös voimiani.

Olen todennäköisesti vieläkin masentunut. Minulla on tilastollisesti vielä lähes 40 vuotta elinaikaa jäljellä. En halua, että se on tällaista kituuttamista. Minun on pakko keksiä jotain, että piristyisin. Missähän voisi sovittaa ylleen itseluottamuksia? Vähän rispaantuneetkin kelpaavat, kunhan pysyvät päällä ilman henkseleitä.

P.S. Eilen tuli tv:stä todella hyvä dokumentti:

http://areena.yle.fi/ohjelma/92a1673ed1312fd2863337a3c85e035a