Ajaessani eilen autolla kotipihalle minua odotti ikävä yllätys. Taksi oli pysäköity meidän lämmityspaikallemme. Mainostarroista päätellen ihan toisen paikkakunnan taksi. Soitin miehelleni ja kysyin, oliko se kenties jonkun hänen tuttavansa auto. Mies ei tiennyt asiasta mitään. Annon hänelle auton rekisterinumeron, ja hän alkoi selvittää auton omistajaa ja tämän puhelinnumeroa.

Minua tympäisi. Reviirilleni oli astuttu. Taloyhtiössämme on kahdeksan rivitalohuoneistoa, ja aloin järjestyksessä soitella ovikelloja ja kysellä, että onkohan teillä taksikuski kylässä. Vesiperä joka ovella. Viimeisen huoneiston ovikelloa en soittanut, koska toiseksi viimeisen huoneiston asukas kertoi, että sen asukas on matkoilla ja palaa kotiin vasta joulukuussa.

Seisoin pihalla hämärtyvässä pakkasillassa ja mietin. Verenpaine nousi. Mitä tämä on? Saattaako joku, ja vieläpä ammattiautoilija, olla niin röyhkeä, että jättää autonsa taloyhtiö X:n autopaikalle, ja menee sitten taloyhtiö Y:hyn kylään? Kadun toisella puolella on puoli tusinaa rivitaloa. Niistä en lähde kysymään.

Soitan miehelleni. Puhelin on varattu. Soitan jonkin ajan kuluttua uudelleen. Nyt hän vastaa. Arvoitus on ratkeamassa. Taksi on matkoilla olevan naapurimme isän.
- Missä hän on? kysyn. (Huoneiston kadunpuoleiset ikkunat ovat pimeänä.)
- En minä tiedä. Aikoi tulla siirtämään auton.
- Milloin?
- En minä tiedä.

Menen varmuuden vuoksi soittamaan ovikelloa. Kohta eteiseen syttyy valo, ja ulko-ovi aukeaa. Keski-ikäinen mies räpyttelee silmiään hämillään. Hän kertoo käyvänsä silloin tällöin poikansa asunnolla. Oli muistanut väärin pojan autopaikan. Minä jupisen kiukuissani, että kiersin ovelta ovelle enkä löytänyt auton omistajaa mistään ja että olisin jättänyt oman autoni parkkiin niin ettei taksi olisi päässyt siitä pois mutta silloin olisi jäänyt monta muutakin autoa pussiin ja että sitten ajattelin kulkea vasaran kanssa auton vierestä… Naapurin isä pyytää anteeksi ja toteaa: - Tässä oli ihan normaali inhimillinen erehdys. Minä myöntelen ja sanon, että tilanne ei ollut niin hankala kuin ensin luulin.

Kotona purskahdan itkuun. Minusta tuntuu, että olen kiukutellut ihan törkeästi. Soitan miehelleni. Hän sanoo, että kyllä minullakin on oikeus joskus suuttua. Mutta mikään puhe ei minua auta. Sitä tunnetilaa, missä olen koko illan, kutsun kaivoon putoamiseksi. Sitä tapahtuu minulle nykyään onneksi vain harvoin. Olen hädissäni, elämän koordinaatit ovat täysin hukassa eikä toivoa paremmasta ole. Yön nukun kuitenkin hyvin, ja aamulla elämä näyttää taas normaalin puolipilviseltä.