Äitini soitti eilen 15-vuotiaalle pojalleni: "Sinun pitää lukea Tuntematon sotilas. Elokuva ei ole kovin hyvä, mutta kirja on loistava. Ja käy katsomassa Tali-Ihantala -elokuva!"

Olen sitä ikäpolvea, jonka vanhemmat olivat sodan aikana pikkulapsia ja isoisät olivat rintamalla.  Meidän suvussamme ei sotajuttuja kerrottu. Kun olin lapsi, itsenäisyyspäivä oli päivä, jolloin piti olla vakavana ja hiljaa. Isällä olivat tunteet niin pinnassa, että vähäinenkin riehakas käytös lasten taholta laukaisi raivokohtauksen. Miksi, sitä ei koskaan selitetty. Joskus aikuiset unohtivat varoa puheitaan lasten kuullen, ja silloin keräilin pieniä tiedonmurusia. Niiden perusteella en ihmettele, että he olivat ahdistuneita, kun sodasta joka itsenäisyyspäivä muistutettiin. Kuolemaa kuoleman päälle, kärsimystä, evakossa oloa, ja lopulta kotiseudun tuho.

Ehkä äitini on saanut noihin asioihin niin paljon etäisyyttä, että hän vastaisi muutamiin kysymyksiin, jotka askarruttavat minua. Jos poikani kysyisi, hän luultavasti vastaisi. Mutta poikaani ei kiinnosta, ja olisi epäreilua  sanoa hänelle: "Kysy sinä mummilta, sinulle se kertoo."  Vanhoja traumoja ei kannata liikaa tökkiä.