Sain vajaa vuosi sitten tavaratalossa sairaskohtauksen. Ensin epäiltiin, että se olisi jotain vakavampaa, mutta se diagnosoitiin tavallista ärhäkämmäksi migreenikohtaukseksi. Kohtaus ei ole uusiutunut, mutta minun on vaikea mennä isoon kauppaan, jossa on paljon väkeä. Teen sen kuitenkin kaksi kertaa viikossa, koska meidän perheessämme minä olen se, joka käy kaupassa. Mies on lähes koko valveillaoloaikansa töissä tai harrastamassa, eikä ehdi eikä jaksa kauppareissuja. Kun kauppapanikoimiseni paheni, aloin käydä kaupassa iltaisin, kun siellä on väljempää. Helpotti.

Joulunalusaika on vaikeaa, koska minun pitää hoitaa jouluun liittyvät ostokset. Itse olen sitä mieltä, että aikuisten ei tarvitse ostaa joululahjoja toisilleen, mutta äitini joulu menee pilalle, jos hän ei saa antaa ja saada lahjoja. Hän alkaa tivata lahjatoiveita jo lokakuun loppupuolella. "En tarvitse mitään" on vastaus, joka loukkaa häntä syvästi. Ja kun jotain keksin, joudun ostamaan sen itse, "että varmasti tulee oikeanlainen". Sama koskee myös lahjoja, jotka vanhempani antavat lapsilleni. Taas kerran joudun kiertämään kauppoja ja ostamaan paitsi minun ja mieheni omille ja mieheni sukulaisille antamat lahjat, myös äitini ja isäni meidän perheellemme antamat lahjat. Tänä vuonna se on ollut erityisen vaikeaa, koska lisämausteena on tuo panikointi, mitä aikaisempina vuosina ei ole ollut. Eilen illalla kun tulin kotiin kodinkoneliikkeestä, pystyin hädin tuskin puhumaan. Mieheni suhtautuu ongelmaani pilkallisesti. Aikamoinen riita siitä seurasi.

Nyt tiedän, mitä haluan seuraavana jouluna joululahjaksi: Että joku hoitaisi jouluostokset puolestani.